Terveisiä Nepalista - osa 3

8.1.2008:

Namaste!

Olemme kuin nepalilaiset, seitsemän päivän päästä tarkoittaa kahta viikkoa, tai enemmän. Tässä tapauksessa enemmän. Mutta nyt on aikaa taas kirjoittaa viimeiset Nepalin kuulumiset. Olemme olleet Suomessa jo pari kuukautta - kaikki matkataudit ja bakteerit, täit ja kirput on ehditty hävittää ja opiskelukin on jo hyvässä vauhdissa. Viimeisen kuulumiskirjeemme jälkeen on tapahtunut paljon. Nepalissa ollessamme emme raskineet käyttää aikaamme tietokoneiden ääressä, sitä ehdimme täällä Suomessakin tekemään.

Monsuunisateet kastelivat Katmandun laakson riisipeltoja välillä rankastikin. Suomen uutisissakin mainitut tulvat eivät kuitenkaan olleet laaksossa vaan tulvat ovat vaikuttaneet etenkin idässä Terain maakunnassa sekä etelässä Intian rajalla. Koska lastenkodissamme oli paljon työväkeä tällä kertaa, meillä oli aikaa auttaa myös Bugmatin kylässä olevaa lastenkotia. Jyoti Children Home on yksi niistä tuhansista Nepalin surullisista ja kurjista lastenkodeista. Lastenkodin isän ainoa motiivi pitää lastenkotia on raha. Ja se raha ei suinkaan mene ja koidu lasten parhaaksi.

Vaikka välillä Bugmatissa ollessamme tunsimme näkevämme ja kokevamme liikaa, siellä viettämämme päivät ovat nyt muistoissamme kaikista arvokkaimpina ja koskettavimpina. Pienen Shekar-pojan ahdistus ja murhe, epäluuloisuus, turvattomuuden tunne kertoivat lapsen rankasta elämästä. Me voimme vain kuvitella ja aavistella sitä kaikkea, mitä pieni poika on nähnyt ja kokenut.

Isoimmat lapset Jyoti kodissa olivat reippaita ja lauloivat paljon. Opimme uusia lauluja nepaliksi mm. jos sull lysti on niin kädet yhteen lyö. Kävimme myös kolme lastenkodin lapsien kanssa eläintarhassa, 36 lasta ja 12 aikuista. Se oli oikein mukava reissu! Kaikki lapsetkin säilyivät tallessa.

Palasimme takaisin Mayan ja Meg'sin lasten luokse, kun muut vapaaehtoiset lähtivät vuorille bussilla matkustaen. Heillä oli hieno reissu, matkustivat bussin katolla rankka sateessa. Nepalissa on mukavampi matkustaa katolla kuin bussin sisällä, sillä bussin sisällä on aina aivan liian paljon ihmisiä. En tiedä, miten nepalilaiset bussit on tehty, koska niihin mahtuu aina 10 lisää. Joten näin länsimaalaisena bussin katolla ilmakin on paljon raikkaampaa.

Eräänä iltana olimme tapaamassa katupoikia. Muutama tuttu poika löydettiinkin. Kierreltiin ja yritimme etsiä muita tuttuja heidän kanssaan, mutta meitä ei onnistanut. Joten kävimme sitten kahden pojan kanssa syömässä, vaikka olisi kyllä muitakin halukkaita ollut. Katmandun kaduilla asuu paljon hylättyjä ja orpoja poikia.

Nepalin epävakaa poliittinen tilanne näkyi erittäin vahvasti, vaikka rauha on allekirjoitettu melkein vuosi sitten. Tuntui, että vuodessa tilanne oli vain pahentunut. Lapset olivat ani harvoin koulussa lakkojen takia. Bussit ja taksit eivät kulkeneet ja kaupat olivat kiinni. Nepalilaisten mellastaminen ei kohdistu turisteihin. Turisteja kohdellaan Nepalissa kuin suuria vieraita. Vain kerran luki lehdessä, että turistibussia oli kivitetty, koska oli lakko ja mikään ei olisi saanut liikkua. Levottomuuksien takia pyrimme olemaan sisällä aina pimeän tulon jälkeen.

Haikeiden hyvästelyjen jälkeen jätimme Nepalin taaksemme ja lähdimme Intiaan. Intia näytti erittäin suurelta ja hyvinvoivalta ensimmäisen taksimatkan jälkeen. Kuvitelmamme maasta oli Nepalin sekalaisuus suuremmassa mittakaavassa. Mutta pian huomasimme, ettei Intia olekaan kovin hyvinvoiva, ainakaan tasapuolisesti. Kävimme vannomassa ikuisen rakkuden temppelissä Taj Mahalissa. Ja olihan se vaikuttava kokemus.

Intiassa olimme vain viisi päivää, mutta mukaamme sieltä suurin osa matkaseurueesta sai mahataudin tai jonkun muun taudin. Mutta kaikesta on nyt selvitty ja reissua voi muistella todella hyvin mielin! Nyt vain uutta Nepalin matkaa suunnittelemaan. Namaskaar!

Onnellista vuotta 2008!

Terveisin, Eriika ja Johanna Heikkilä

PS. Maya Nepal ry on ottanut ratkaisevan askeleen eteenpäin. Keräämme tällä hetkellä jäseniä tukemaan toimintaamme. Liitteenä on kirje Nepalin lasten puolesta Maya Nepal ry:n jäsenkirje (PDF) kiinnostuneille.

Namaskaar.

Terveisin, Eriika ja Johanna Heikkilä